Pääkirjoitus: Laita itsesi hetkeksi sivuun

Markkinoijat sen osaavat: he osaavat mitä erilaisimmin keinoin herättää tarpeen, joka on tyydytettävä juuri heidän tarjoamallaan tuotteella tai palvelulla. Nyt alennusmyyntien aikaan helpointa on vedota kukkaroon – se kevenee puolet vähemmän, jos ostat juuri nyt. Joskus todellinen tarve synnyttää helpon markkinaraon. Miksi muuten sadat jonottaisivat tuuletinta, jota tarvitaan vuoden aikana maksimissaan parin kolmen viikon ajan? Yhteistä kaikille markkinointikeinoille on ihmisen omiin, henkilökohtaisiin tarpeisiin vetoaminen. Jopa ekologisuus ja kestävä kehitys ovat oivallisia myyntivaltteja, kun vain kohderyhmä valitaan oikein. Ja taas on jokin tuote myyty.

On asioita, jotka kaipaisivat kipeästi markkinointikoneiston osaavaa käsittelyä. Valitettavan usein koneisto käy kuitenkin vain yhdellä polttoaineella, maksimaalisella rahallisella voitolla, jota näissä tapauksissa ei ole tarjolla. Tarkoittamani asiat eivät ole myöskään mediaseksikkäitä, eivät kauniita ja kiiltäviä, saati koskaan muodissa. Hyvää mieltäkään ei voi taata, vaikka itse siihen uskonkin. Tarkoitan auttamista – toisten ihmisten tarpeiden huomioimista ja täyttämistä – ja omastaan luopumista toisen hyväksi.

Tässä olisi monella länsimaisella kristityllä, itseni mukaan lukien, parannuksenteon paikka. Saatamme kyllä puhua ihailevasti ihmisistä, jotka mielestämme pyyteettömästi antavat omastaan, mutta kuittaamme usein oman osuutemme kymmenyksinä tai kolehtina. Persoonaton rahan antaminen hiljentää omantunnon tehokkaasti, ja sitten voi jatkaa omaa elämäänsä ja ­omien tarpeidensa täyttämistä. ”Auttaminen on kutsumustyötä”, kuulin kerran sanottavan viitaten Veikko ja Heikki Hurstiin. Mutta tarvitaanko auttamiseen todella erityiset lahjat ja kutsumus? En usko.

Raamattu kehottaa meitä selvästi pitämään toisistamme huolta, ja erityisesti vähäosaisista: ”Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.” (Jes. 58:6–7) Kysymys on vain siitä, suostummeko näkemään niitä, jotka tarvitsisivat apuamme? Juuri tässä kohden ovat markkinakoneiston ja myös median koneet hiljenneet: sairastavat, vanhukset, mielenterveysongelmaiset, köyhät, työttömät, riippuvaiset, huostaanotetut, vammaiset… Leimallisia sanoja, joiden takana on apua tarvitsevia ihmisiä. Heidät on joko piilotettu puheenaiheista, tai he ovat yhteiskunnan paineessa itse piiloutuneet jyrkiltä, tuomitsevilta ja sääliviltä katseilta. Kukapa haluaisi olla autettavan asemassa, jos se tarkoittaa samalla arvonalennusta ihmisyydessä?

Jeesus meni ihmisten keskelle, kohtasi heidät yksilöllisellä tavalla ja aina kohdatuksi tulleelle tapahtui jotain ’elämää suurempaa’. Hänet oli nähty, kuultu ja hänestä oli välitetty. Jeesus kehotti pitämään toista parempana kuin itseään. Siis parempana. Se vaatii hieman vaivannäköä, pysähtymistä, omista tarpeista luopumista, Jumalan perspektiivin sallimista oman elämän kautta toisten hyväksi – eli edes joskus itsensä sivuun laittamista. Otatko haasteen vastaan?