Mitä saatananpalvonnasta sitten jäi, ja mikä sen tilanne nyt on? Elääkö otsikoista pois tiputettu pimeyden voimien kanssa pelehtiminen yhä, vai onko sen tilalle tullut jotain aivan muuta?

- Kulttuuri-ilmiöt tulevat aaltoina, Päivi Niemi kuvaa.

- 1980-luvulla alkanut hevikulttuuri huipentui jollain tapaa saatananpalvonnassa 1990-luvulla. Kun se väistyi, tilalle alkoivat nousta uuspakanuus ja wiccalaisuus. Tuhoisan ja synkän saatananpalvonnan sijaan haettiin yhtä kaikki antikristillistä mutta sävyltään positiivisempaa noituutta.

- Osana tässä kehityksessä on myös kaikkialla esiin nouseva homo- ja lesbokulttuuri. Jo 12-vuotiaat lapset miettivät omaa seksuaalista suuntautumistaan, Niemi ihmettelee.

Jos median suhde saatananpalvontaan oli paisuttelevaa ja lööppihakuista, miten sitten kristittyjen? Olisiko herätyskristittyjen syytä oppia jotain menneestä?

- Kyllä siinä varmaan paljon tyhmää oli mukana, epätervettä suhtautumista ja vääriä painopisteitä, Päivi Niemi toteaa.

Hän kertoo törmänneensä ilmiöön, jota voisi parhaiten kutsua "kristilliseksi okkultismiksi". Siinä halutaan tutkia todellista ongelmaa, mutta vääristä syistä.

- Ihminen, jolla on kristittynä tylsä, tavallinen elämä, saattaa etsiä vauhtia ja jännitystä henkivaltoihin, demonijuttuihin ja ylilyövään hengelliseen sodankäyntiin tutustumalla.

- Kyseessä on ikään kuin "luvallinen tapa harjoittaa okkultismia", salatiedon kaipauksen tyydyttämistä kristillisellä kentällä.

Päivi Niemen viestinä on Jeesuksesta iloitseminen ja Jumalan luomasta elämästä nauttiminen.

- Elämä Jeesuksen kanssa on hienoa ja rikasta ja välillä jopa niin jännittävää, ettei siihen tarvitse mitään demoneja ehdoin tahdoin etsiä.